...jos asiat voi mennä pieleen, niin ne menee todellakin pieleen. Tämä kuluva viikko on mainio todiste siitä.
Ei, kivoja kuvia ei nyt löydy. Kukaan ei haluaisikaan nähdä inhorealistisia kuvia oksennus- ja ripulipyykkivuorista, oksennusämpäreistä ympäri kotia, epämääräisistä mehu- ja korvausjuomamukeja, pillimehuja jne.
Se oksennustauti oli sitten vähän rajumpaa mallia. Toiseksi nuorimman hoito piti eilen ulkoistaa Jorviin lastenosastolle. Ei tämän terkkarin ammattitaito riittänyt pitämään huolta omasta poikasestaan. Ja nuorin keikui koko ajan siinä rajalla, viedäkö nuorinkin Jorviin vai eikö viedä...
Puolisolla olisi ollut tärkeä viikko töissä, ei olisi saanut tulla poissaoloja... En pärjännyt, poissaoloja tuli... Ihana, rakas puoliso oli kärsivällisesti toiseksi nuorimman seurana ja turvana Jorvissa kun itse yritin auttaa nuorinta. Onneksi kaksi vanhinta sairastivat lievemmin, neljä reporankaa olisi ollut liikaa.
Uudella kodilla, työmaalla, olisi ollut myös tärkeää olla paikalla, maalämpökaivon poraus oli myös tällä viikolla. Joskus sitä osaa olla onnellinen siitä, että jollain muulla on myös pientä epäonnea, onneksi porarin magneettiliitin hajosi juuri sinä päivänä kun hänen olisi alunperin tulla, poraus siirtyi vähän paremmin sopivaan ajankohtaan.
Ja onnea on omat vanhemmat lähellä. Pahimmalla hädän hetkellä tietää, että voi soittaa ja kysyä apua. Nytkin sitä tarvitsimme ja saimme. Kiitos siitä!
Nyt kun tämä päivä on kääntynyt jo illaksi, uskallan sanoa sen jo ääneen. Molemmat pienet poikaset ovat toivottavasti jo matkalla kohti toipumista. Se Jorvin-keikankin tehnyt on nauranut tänään, pystynyt kävelemään itse sohvalta vessaan ja takaisin ja pysynyt paremmin hereillä. Näin ei ollut edelliset päivät. Harmaa kyyhöttävä kasa, joka ei jaksanut reagoida mihinkään. Verikokeetkin poika sieti hienosti ja tulehdusarvot olivat kääntyneet laskuun. Elämä on ihanaa ja kiitollisuus omista lapsosista suuri! Ovat niin rakkaita kaikki!
Koskahan tästäkin viikosta ehtisi itse toipua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti